Huisia, alta puolen tunnin minun pitäisi aloittaa elämäni ensimmäinen Skype-työhaastattelu. Sinänsä kiva, ettei tarvinnut lähteä n. 550 kilometrin päähän puolen tunnin haastattelun takia, vaan saan tehdä sen omasta kodista käsin. Mutta jänskättää vaan, että pelaako ääni ja kuva ja miten onnistun välittämään hyvän vaikutuksen itsestäni videolla.

Toisaalta, en välttämättä tiedä edes, haluanko tätä työpaikkaa. Minulle on luvattu jatkoa nykyisessäkin työssä, jopa ehkä vähän paremmin eduinkin. Mutta toisaalta, haluaisin kovasti levittää siipeni ja kokeilla jotain aivan uutta. Uutta kaupunkia, uutta työpaikkaa, uusia haasteita. Tosin saman voisin tehdä vähän lähempänäkin. Olisi ainakin helpompi tulla viikonlopuiksi kotiin, jos ikävä yllättäisi.

Ja on se muutenkin niin, että tässä vajaan parinkymmenen vuoden aikana kotikaupunkiin on juurtunut niiiiin pahasti tai hyvästi. Koko elämänihän on täällä. Perhe, harrastukset, kämppä, työpaikka, tutut maisemat, jopa suurin osa ystävistä on vielä täällä. Jos nyt repisin itseni irti, millaista olisi kenties joskus tulla takaisin? Tuntisinko itseni vieraaksi omassa kotikaupungissani?

No, toisaalta. Voisin kokea niin paljon uudessa kaupungissa. Olen varma, että löytäisin sieltäkin ystäviä tai ainakin ihmisiä, joiden kanssa viettää aikaa silloin tällöin. Joskus saattaisin saada kylään nykyisiä ystäviäni tai perheenjäseniä. Eikä ihmistä ole tehty olemaan yhdessä paikassa aina ja ikuisesti. Aina on vaellettu jos ei nyt ihan kirjaimellisesti ruuan perässä, niin työn ja "paremman elämän" perässä.

Olenko kangistunut kaavoihin, jos en uskalla tosissani tavoitella tätä mahdollisuutta? Pelkäänkö turhaan?