maanantai, 16. toukokuu 2016

Työn paljoutta

Huisia, alta puolen tunnin minun pitäisi aloittaa elämäni ensimmäinen Skype-työhaastattelu. Sinänsä kiva, ettei tarvinnut lähteä n. 550 kilometrin päähän puolen tunnin haastattelun takia, vaan saan tehdä sen omasta kodista käsin. Mutta jänskättää vaan, että pelaako ääni ja kuva ja miten onnistun välittämään hyvän vaikutuksen itsestäni videolla.

Toisaalta, en välttämättä tiedä edes, haluanko tätä työpaikkaa. Minulle on luvattu jatkoa nykyisessäkin työssä, jopa ehkä vähän paremmin eduinkin. Mutta toisaalta, haluaisin kovasti levittää siipeni ja kokeilla jotain aivan uutta. Uutta kaupunkia, uutta työpaikkaa, uusia haasteita. Tosin saman voisin tehdä vähän lähempänäkin. Olisi ainakin helpompi tulla viikonlopuiksi kotiin, jos ikävä yllättäisi.

Ja on se muutenkin niin, että tässä vajaan parinkymmenen vuoden aikana kotikaupunkiin on juurtunut niiiiin pahasti tai hyvästi. Koko elämänihän on täällä. Perhe, harrastukset, kämppä, työpaikka, tutut maisemat, jopa suurin osa ystävistä on vielä täällä. Jos nyt repisin itseni irti, millaista olisi kenties joskus tulla takaisin? Tuntisinko itseni vieraaksi omassa kotikaupungissani?

No, toisaalta. Voisin kokea niin paljon uudessa kaupungissa. Olen varma, että löytäisin sieltäkin ystäviä tai ainakin ihmisiä, joiden kanssa viettää aikaa silloin tällöin. Joskus saattaisin saada kylään nykyisiä ystäviäni tai perheenjäseniä. Eikä ihmistä ole tehty olemaan yhdessä paikassa aina ja ikuisesti. Aina on vaellettu jos ei nyt ihan kirjaimellisesti ruuan perässä, niin työn ja "paremman elämän" perässä.

Olenko kangistunut kaavoihin, jos en uskalla tosissani tavoitella tätä mahdollisuutta? Pelkäänkö turhaan?

keskiviikko, 6. huhtikuu 2016

Unimaailmassa

En tiedä johtuuko se Netflixin suurkulutuksesta vai mistä, mutta olen nähnyt viime aikoina ihan tosi paljon erilaisia unia. Jotkut muistaa aamulla selkeästi, jotkut muistaa vain pätkittäin, luonnollisesti. Mutta sanotaanko että käytännössä jokainen aamu herään tietäen, että olen nähnyt jos jonkinmoista unta yön aikana.

Viime yönä heräsin jo kesken unien kiroamaan juuri nähtyä untani. Siinä nimittäin seikkaili kolmatta kertaa eräs työkaverini, ainoa heistä joka on vastakkaista sukupuolta edustava. Edelliset kaksi unta näin joskus alkuvuodesta, oisko ollut yksi yö välissä. Silloin sanoin jopa unien kohteelle, että hän oli ollut unessani pahiskaverini ja olimme paenneet yhdessä muita. Hän nauroi makeasti päälle.

Tästä viime öisestä en kuitenkaan kehtaa mainita hänelle, jos kenellekään. Ja nyt, jottei kukaan saisi väärää käsitystä niin voin kertoa että se ei ollut mikään seksiuni. Mutta unessa silti tapahtui asioita, joita ei elävässä elämässä oikeasti voisi tapahtua. Kuten se, että vanhassa kasarmirakennuksessa oli jumalattoman iso jäähalli. Ja siellä katsottiin divarijääkiekkoa yhdessä työpaikkani uusilla tuoleilla istuen.

Jokainen varmaan on joskus nähnyt unia hyvin yllättävistä henkilöistä. Sellaisista, joihin ehkä kiinnittää valveilla huomiota jonkin verran enemmän kuin toisiin ihmisiin, mutta joilla ei kuitenkaan ole ihmeellistä merkitystä elämässä. Jokainen on varmaan joskus nähnyt unia, joissa tapahtuu asioita, joita ei voisi oikeasti tapahtua. Tai siis sellaisia, jotka olisivat mahdollisia mutta todellakin jonkun toisen ihmisen kanssa. Jokainen on varmaan joskus nähnyt unia, joista herättyään pää on sekaisin ja orientoituminen seuraavaan päivään on hankalaa. Ja etenkin sen kyseisen henkilön kohtaamiseen valmistautuminen vie tukusti energiaa ja ajatusta.

Monesti unista sanotaan, että ne heijastavat sisimpiä toiveita ja syrjään työnnettyjä ajatuksia. Sen voin kyllä myöntää sataprosenttisen rehellisesti, että näin on tainnut päästä käymään. Mutta en silti myönnä, että olisin ihastunut työkaveriini, tai että haluaisin oikeassa elämässä toteuttaa uneni tapahtumia.

Tänään jännitän vain sitä, tulviiko unen kuvat mieleeni töissä koko ajan, vai pystynkö erottamaan oikean maailman ja unimaailman täysin erilleen. Siitä olen kylläkin varma, että jossain vaiheessa minun täytyy poistua tilanteesta ja nauraa hetki jossakin muualla, toisten tajuamatta mistä on kyse. Sitä odotellessa. Pelkään vain sitä, että joku arvaa jotain, vaikka toisaalta, minkäs teet.

lauantai, 19. maaliskuu 2016

Iloinen yllätys

Olen lukion käynyt, ammattikorkeakoulusta reilu vuosi sitten valmistunut ammattilainen. Minulla on siis korkeakoulututkinto, tosin tällä hetkellä vain se alempi sellainen. Muutaman viikon olen isäni kanssa keskustellut enemmän tai vähemmän äänekkäästi tulevaisuudestani, mahdollisuudestani "kouluttautua pitemmälle nyt kun olen nuori ja reipas ja ja ja" ja etenemisestä erilaisiin tehtäviin.

Äänekkyys on tietysti johtunut siitä, että olemme eri mieltä. Minä koen, että tässä vaiheessa elämääni haluan vahvistaa ammatillisuuttani tekemällä töitä oikeiden asioiden ja oikeiden ihmisten kanssa. Olen käynyt 15,5 vuotta putkeen koulua ja sen jälkeen ollut työelämässä vasta 15 kuukautta. Hinkua takaisin koulun penkille ei vielä ole syntynyt, vaikka tämänhetkinen työni onkin kevyttä ja tiedän pystyväni parempaan ja vaativampaan työhön.

Toinen näkökulma tilanteeseeni on, että minun kannattaisi nyt hankkia korkeakoulututkinto, koska opiskelu ja siihen liittyvät asiat on vielä tuoreessa muistissa ja tilanteeni on taloudellisesti sellainen, että minun kestäisi opiskella. Kuulemma monen vuoden työuran jälkeen on aina vuosi vuodelta vaikeampi heittäytyä opiskelijaksi. Lisäksi minä olen kuulemma sellainen ihminen, jolle ihmiset helposti puhuvat, joten mun ei kannata mennä kovin pomotehtäviin, sillä silloin oikea asiakastyö jää aina vähemmälle. Sen sijaan henkilöstökoordinaattori minusta voisi tulla. Ja siihen tarvii jonkun tietyn paperin eikä riitä että on oikea tyyppi. Niin ja palkkakin on tietysti parempi kun on korkeammat paperit.

Siis hä.

Ymmärrän pointin, että yliopiston papereista voisi jossain vaiheessa olla hyötyä. Joskus voi olla hyötyä myös siitä että saa jonkun palkkalisän ihan vain papereiden perusteella. Ymmärrän sen, että minulle halutaan hyvää. Ymmärrän sen, että olen nyt vielä nuori, voin käydä viisi vuotta koulua enkä ole silti vielä valmistuessani kolmeakymmentä täyttänyt.

Mutta sitä en ymmärrä, ettei minun toiveitani ja unelmiani kuunnella. Siinä totuus löytyy, että olen helposti lähestyttävä ja osaan tehdä työni hyvin. Samoin siinä, että tosissani haluan tehdä oikeasti aitojen ihmisten kanssa töitä enkä vain pyöritellä papereita jossain pimeässä toimistossa. Mutta en vain käsitä sitä, miksi minua nyt pusketaan suuntaan, johon en ole halunnut nyt enkä viisi vuotta sitten. Saati ehkä koskaan tulevaisuudessa. Olen tehnyt tietoisen valinnan ammattikorkeakoulun ja yliopiston mahdollisuuksien välillä viisi vuotta sitten, enkä ole katunut vielä päivääkään. Lähinnä olen kokenut olevani helpottunut valinnastani, kuunnellessani yliopistoa käyvien ystävieni opiskelujuttuja.

No, keskustelut yhden erän jälkeen päättyivät siihen, että lupasin isälleni hakea yliopistoon tämän kevään haussa. Tein hakupaperit eilen ja tuskastuin samatien kun tajusin että tosiaan, pääsykokeissa ois käytävä ja niihin luettava. Siitä voi olla hyötyä nykyiseenkin työhöni liittyen, saati sitten etenemisessä vaikken toista koulua kävisikään. Onneksi siis näen hopeareunuksen tässäkin.

Mutta. Suurin yllätykseni oli ehdottomasti se, miten äitini reagoi kuin kerroin hänelle eilen hakupapereiden täyttämisestä. Hänen kanssaan emme ole sanallakaan puhuneet hakujutuista, saati siitä mihin haen töihin nykyisen työsopparini päätyttyä. Hän on lähinnä ollut huolissaan siitä, löydänkö kesätöitä. No, joka tapauksessa, hän oli aivan onnessaan ja iloinen päätöksestäni. En osannut odottaa sitä, koska olen aina ajatellut että hän hyväksyy päätökseni ammattikorkeakoulusta ja ammatistani ja kunnioittaa haaveitani. Mutta hän oli aivan taivaissa siitä, että olen hakenut yliopistoon.

En tietystikään tiedä, kuinka paljon tästä teemasta on puhuttu vanhempieni kesken. Onko patistelu tehtävä päätetty antaa isälle vai onko hän ottanut sen hoitaakseen. Onko taustalla joku etiäinen siitä, että häntä kuitenkin kuuntelen, ainakin puolella korvalla?

No, ei se välttämättä niin väärin ole.

Joka tapauksessa, olen valmis pitämään oman pääni, tuli sitten eteen mitä vain ja olivat muut siitä mitä mieltä vain.

torstai, 25. helmikuu 2016

Suvun kanssa

Tunteroinen sitten tulin kotiin sukuillalliselta, joka järkättiin juhlistaaksemme serkkuni valmistumista. Maha on täynnä vieläkin ja kolmituntinen porinointi aterian yhteydessä jätti hyvän mielen.

Vaan on se jännä, miten suvun kanssa tekemisissä ollessaan huomaa oikeasti, mistä on kotoisin. Tai ainakin minulle käy aina niin, että kerta kerran jälkeen huomaan samoja piirteitä itsessäni kuin sukulaisissanikin. Tai oman lähiperheeni jäsenessä paljon samaa kuin hänen lapsuudenperheensä jäsenissä. Siitä tulee kotoisa olo, enemmän kuin jostain rakennuksesta jota kutsumme kodiksi. Siis niistä ihmisistä, jotka tietää tuntevansa, vaikkei olisi vuoteen tai useampaankaan nähnyt.

Tänään erityistä hilpeyttä minulle tuotti seurueen ainoat veljekset. Jotka ovat todella kuin kaksi marjaa. Molemmat tekevät lujasti töitä, välittävät perheestään ja ovat ylpeitä lapsistaan. Eivät ole maailman parhaista lähtökohdista ehkä, mutta ovat pystyneet rakentamaan itselleen elämän joka kantaa. Elämän, johon voi olla tyytyväinen.

Vaikka sukuun onkin välillä melko tulinen viha-rakkaus-suhde, näiden mukavien illanistujaisten päätteeksi totean aina, että on se kuitenkin suurimmaksi osaksi sitä rakkautta. Ja minusta on hienoa, että rakkauden kautta saamme siihen sukuun uusiakin jäseniä, jotka oppivat toivottavasti joku päivä arvostamaan sitä, mitä ovat saaneet. Ja toisaalta pystyvät ehkä muuttamaan sitä jollain tavalla ja tuomaan oman lisänsä joukkoon.

perjantai, 12. helmikuu 2016

Kaupassakäynnin sietämätön vaikeus

Tiedän hyvin sen, että se jääkaappi ei täyty itsestään. Ei oo näkyny myöskään äitiä ruokakassien kanssa sitä täyttämässä, ainakaan ihan lähiaikoina. Eli ihan itse pitäisi hilata oma takapuoli ja lompakko kauppaan, kerätä hyllyistä ruoka ja maksaa se ja kantaa kotiin.

Mutta missähän välissä?

Töiden suhteen on tällä viikolla ollut jokseenkin hyvä tilanne, vaan yhtenä päivänä tein ylitunteja ja tein päivävuoroja joten ehdin myös harrastaa vähän muutakin elämää. Mutta sitä onkin sitten ollut sillä mitalla ettei ole ehtinyt tai jaksanut enää lähteä kauppaan kaiken tämän jälkeen.

Toki asun isossa kaupungissa, jossa on myös 24hSale-kauppoja, joista sais vaikka keskiyöllä täytettyä ruokakaappeja. Mutta ihan periaatteesta en käy näissä pikkukaupoissa, koska ne on aina tuplasti kalliimpia kuin isot marketit. Jos oikeasti ihan pahin tilanne olisi, tietysti sitten. Vaihtoehtona on tietysti käydä hakemassa jotain nopeaa, kuten pitsaa tai hampparia jostakin, mutta laiskuus iskee eikä jaksa lähteä enää ulos saati auton rattiin. Äskeisellä kotimatkalla töistä ei tietenkään voinut pysähtyä matkan varrelle.... Plus noutoruoka on myös aina kallista.. Mutta tälläkin hetkellä, vaikka minusta tuntuu ettei kaapissa ole mitään ruokaa, sieltä oikeasti löytyy vaikka mitä.

Kuten pastaa kaks täyttä pussia, kastikepurkki ja paketti jauhelihaa. Mutta viimeksi mainittu pitäisi ensin sulattaa ja sitten ruoka oikeasti valmistaa. Ei pysty.

Kaapista löytyy myös puurohiutaleita puoli kiloa, mutta ei pysty koska söin jo eilen. Myös muroja löytyy kokonainen paketti, mutta koska se ei täytä tarpeeksi, se on off-limits. Siihen olen tyytyväinen, että leipää on vielä huomisaamulle ja leivänpäällisiä runsaasti. Mutta niin, jos syön ne nyt, niin mitä sitten huomenaamuna syön??

Nälkä on jo kova, lounaalla kävin puoli kahdeltatoista ja kello on nyt kohta yhdeksän. Välissä olen syönyt vähän karkkia, yhen leivän ja alle puolikkaan mandariinin. Oho hups. Oma vika, mutta minkäs teet. Ehkä alan paistelemaan ranskalaisia ja sitten syön siihen päälle kulhollisen muroja. Joo.