Tunteroinen sitten tulin kotiin sukuillalliselta, joka järkättiin juhlistaaksemme serkkuni valmistumista. Maha on täynnä vieläkin ja kolmituntinen porinointi aterian yhteydessä jätti hyvän mielen.

Vaan on se jännä, miten suvun kanssa tekemisissä ollessaan huomaa oikeasti, mistä on kotoisin. Tai ainakin minulle käy aina niin, että kerta kerran jälkeen huomaan samoja piirteitä itsessäni kuin sukulaisissanikin. Tai oman lähiperheeni jäsenessä paljon samaa kuin hänen lapsuudenperheensä jäsenissä. Siitä tulee kotoisa olo, enemmän kuin jostain rakennuksesta jota kutsumme kodiksi. Siis niistä ihmisistä, jotka tietää tuntevansa, vaikkei olisi vuoteen tai useampaankaan nähnyt.

Tänään erityistä hilpeyttä minulle tuotti seurueen ainoat veljekset. Jotka ovat todella kuin kaksi marjaa. Molemmat tekevät lujasti töitä, välittävät perheestään ja ovat ylpeitä lapsistaan. Eivät ole maailman parhaista lähtökohdista ehkä, mutta ovat pystyneet rakentamaan itselleen elämän joka kantaa. Elämän, johon voi olla tyytyväinen.

Vaikka sukuun onkin välillä melko tulinen viha-rakkaus-suhde, näiden mukavien illanistujaisten päätteeksi totean aina, että on se kuitenkin suurimmaksi osaksi sitä rakkautta. Ja minusta on hienoa, että rakkauden kautta saamme siihen sukuun uusiakin jäseniä, jotka oppivat toivottavasti joku päivä arvostamaan sitä, mitä ovat saaneet. Ja toisaalta pystyvät ehkä muuttamaan sitä jollain tavalla ja tuomaan oman lisänsä joukkoon.