Olen lukion käynyt, ammattikorkeakoulusta reilu vuosi sitten valmistunut ammattilainen. Minulla on siis korkeakoulututkinto, tosin tällä hetkellä vain se alempi sellainen. Muutaman viikon olen isäni kanssa keskustellut enemmän tai vähemmän äänekkäästi tulevaisuudestani, mahdollisuudestani "kouluttautua pitemmälle nyt kun olen nuori ja reipas ja ja ja" ja etenemisestä erilaisiin tehtäviin.

Äänekkyys on tietysti johtunut siitä, että olemme eri mieltä. Minä koen, että tässä vaiheessa elämääni haluan vahvistaa ammatillisuuttani tekemällä töitä oikeiden asioiden ja oikeiden ihmisten kanssa. Olen käynyt 15,5 vuotta putkeen koulua ja sen jälkeen ollut työelämässä vasta 15 kuukautta. Hinkua takaisin koulun penkille ei vielä ole syntynyt, vaikka tämänhetkinen työni onkin kevyttä ja tiedän pystyväni parempaan ja vaativampaan työhön.

Toinen näkökulma tilanteeseeni on, että minun kannattaisi nyt hankkia korkeakoulututkinto, koska opiskelu ja siihen liittyvät asiat on vielä tuoreessa muistissa ja tilanteeni on taloudellisesti sellainen, että minun kestäisi opiskella. Kuulemma monen vuoden työuran jälkeen on aina vuosi vuodelta vaikeampi heittäytyä opiskelijaksi. Lisäksi minä olen kuulemma sellainen ihminen, jolle ihmiset helposti puhuvat, joten mun ei kannata mennä kovin pomotehtäviin, sillä silloin oikea asiakastyö jää aina vähemmälle. Sen sijaan henkilöstökoordinaattori minusta voisi tulla. Ja siihen tarvii jonkun tietyn paperin eikä riitä että on oikea tyyppi. Niin ja palkkakin on tietysti parempi kun on korkeammat paperit.

Siis hä.

Ymmärrän pointin, että yliopiston papereista voisi jossain vaiheessa olla hyötyä. Joskus voi olla hyötyä myös siitä että saa jonkun palkkalisän ihan vain papereiden perusteella. Ymmärrän sen, että minulle halutaan hyvää. Ymmärrän sen, että olen nyt vielä nuori, voin käydä viisi vuotta koulua enkä ole silti vielä valmistuessani kolmeakymmentä täyttänyt.

Mutta sitä en ymmärrä, ettei minun toiveitani ja unelmiani kuunnella. Siinä totuus löytyy, että olen helposti lähestyttävä ja osaan tehdä työni hyvin. Samoin siinä, että tosissani haluan tehdä oikeasti aitojen ihmisten kanssa töitä enkä vain pyöritellä papereita jossain pimeässä toimistossa. Mutta en vain käsitä sitä, miksi minua nyt pusketaan suuntaan, johon en ole halunnut nyt enkä viisi vuotta sitten. Saati ehkä koskaan tulevaisuudessa. Olen tehnyt tietoisen valinnan ammattikorkeakoulun ja yliopiston mahdollisuuksien välillä viisi vuotta sitten, enkä ole katunut vielä päivääkään. Lähinnä olen kokenut olevani helpottunut valinnastani, kuunnellessani yliopistoa käyvien ystävieni opiskelujuttuja.

No, keskustelut yhden erän jälkeen päättyivät siihen, että lupasin isälleni hakea yliopistoon tämän kevään haussa. Tein hakupaperit eilen ja tuskastuin samatien kun tajusin että tosiaan, pääsykokeissa ois käytävä ja niihin luettava. Siitä voi olla hyötyä nykyiseenkin työhöni liittyen, saati sitten etenemisessä vaikken toista koulua kävisikään. Onneksi siis näen hopeareunuksen tässäkin.

Mutta. Suurin yllätykseni oli ehdottomasti se, miten äitini reagoi kuin kerroin hänelle eilen hakupapereiden täyttämisestä. Hänen kanssaan emme ole sanallakaan puhuneet hakujutuista, saati siitä mihin haen töihin nykyisen työsopparini päätyttyä. Hän on lähinnä ollut huolissaan siitä, löydänkö kesätöitä. No, joka tapauksessa, hän oli aivan onnessaan ja iloinen päätöksestäni. En osannut odottaa sitä, koska olen aina ajatellut että hän hyväksyy päätökseni ammattikorkeakoulusta ja ammatistani ja kunnioittaa haaveitani. Mutta hän oli aivan taivaissa siitä, että olen hakenut yliopistoon.

En tietystikään tiedä, kuinka paljon tästä teemasta on puhuttu vanhempieni kesken. Onko patistelu tehtävä päätetty antaa isälle vai onko hän ottanut sen hoitaakseen. Onko taustalla joku etiäinen siitä, että häntä kuitenkin kuuntelen, ainakin puolella korvalla?

No, ei se välttämättä niin väärin ole.

Joka tapauksessa, olen valmis pitämään oman pääni, tuli sitten eteen mitä vain ja olivat muut siitä mitä mieltä vain.