Ei vitsi, oon vähän myöhässä mut katoin just äsken Vain elämää Villegallen jakson. Ja on se ihan huikeeta, miten energinen jätkä se on.

Mut se ei kuitenkaa oo nyt mun pointti, vaan se, et miten tommosille "julkimoille", musantekijöille ja huipuille tyypeille on niin tärkeetä, että "jengi" sanoo että tykkää. Jotenkin jäi niin mieleen joku niistä iha viimesistä pätkistä missä Ville sano, että on se huisii ku nuo ihmiset sanoo mulle että mä oonkin ihan hyvä jätkä.

Tuotahan me kaikki täältä haetaan, ihmissuhteista, töistä, sukulaisilta. Sitä että me ollaan hyväksyttyjä ja saadaan myös kokea se aidosti.

Ite oon tässä muutaman kuukauden nyt oikeesti ollu työelämässä, ja paininu semmosen dilemman kans, mikä on mulle ihan uutta. En nimittäi järin oo saanu palautetta työstäni. Niin negatiivista ku positiivistakaan. Aikasemmin koulussa, oli se sitte peruskoulu, lukio tai ammattikorkea, aina sai palautetta että miten on suoriutunu. Harjotteluissaki ku tehtii hommia ja opeteltiin, aina viimestään lopussa sai palautteen siitä, että miten on menny.

Mut nyt sitte oikeissa töissä kukaan ei tulekaan sanomaan että hei toi juttu meni sulta tosi hyvin, tai tässä sun pitäis parantaa. Toki siis palautetta saan miltei päivittäin sanattomana, ja välillä sanojen kanssakin lapsilta ja nuorilta. Niistä tiiän kyllä että ne tykkää mun tyylistä tehä tätä työtä. Ei ne muuten ois niin valosalla naamalla kun tuun taloon.

Samaan aikaan kuitenki janoan kiitosta myös työkavereilta. Ei sillä että itekään niin mahtavasti aina antaisin niille palautetta, ainakaan suoraan. Yhelle työkaverille kirjotinki just tän takia kirjeen viime viikolla ja piilotin sen reppuun. Ihan vaan siksi, että hän sais tietää kuinka huippu on, koska sitä on vaikee sanoo ääneen. Ja muutenkin mun on helpompi kirjottaa.

Toki pari viikkoo sitte sain parasta palautetta kun puhuttiin parin pomon kans mun työsuhteen jatkumisesta ja molemmat sano että musta ei haluta luopua. Mut ihan se semmone, "ei vitsi että oot hyvä tyyppi" -tapanen juttu puuttuu, ja sitä tosissaan kaipaan.

Oli ihan huikee fiilis nuorempana, ku sain semmosta palautetta mun uusilta kavereilta. Et vaikka oltiin tosi erilaisesta puusta veistettyä, se että mä olinki iha hyvä tyyppi kaikesta ennakko-olettamisesta huolimatta, sai meidät hitsautumaan yhteen. Just muisteltiin tossa pari viikkoa sitte että ollaan tunnettu jo huimat seitsemän vuotta. Ja sinä aikana kasvettu yhteen. Ja kaikki lähti iha vaa siitä että hei, onpa kiva nähä sua taas koulussa ku oot vissii ollu kipeenä pari päivää.